Säihkettä ja pauketta elokuun yössä
“Mitä ihmettä täällä tapahtuu”, hämmästelee Sven of Larsmon hyvä ystävä, joka on saapunut Pirkanmaalta Pietarsaareen viikonlopun viettoon. “Joka paikassa on ilotulitteita myytävänä, vaikka on vasta elokuu!” “Taisin unohtaa kertoa, että elokuun viimeinen lauantai on Pietarsaaren seudulla erityisen tärkeä viikonloppu”, Sven selittää. “Silloin juhlitaan mökkikauden päättäjäisiä, pohjanmaalaisittain venetsialaisia.”
Sven kertoo vieraalleen hieman lisää tulevasta viikonlopusta. "Suurin piirtein itsenäisen Suomen ikäisen venetsialaisjuhlan elementit vesi, tuli ja valo esiintyvät kaikki edukseen hämärtyvässä elokuun illassa. Räiskähtelevät ilotulitteet ja rannoille sytytettävät kokot sekä mökkipihoilla palavat kynttilälyhdyt tekevät viikonlopusta tunnelmallisen." Loppukesän fiilistelyä arvostaa myös hipsteriksi itsensä mieltävä paikallisoppaamme.
Kirjallisuudessakin venetsialaiset esiintyvät monella eri vuosikymmenellä, tietää lukemisesta kiinnostunut Sven. Mökkikauden päätösjuhla esiintyy niin Lars Sundin sotienjälkeisessä kaupungissa kuin Tommi Liimatan 1980-1990-lukujen Jeppiksessä. 1940-luvun lopulla syksyn tulon aistii Lars Sundin Kolme sisarta ja yksi kertoja -romaanissa muun muassa juuri venetsialaisten lähestymisestä, silloin “Östanpån huvilaväki juhlii kesän päättymistä kokkotulilla ja torvimusiikilla”.
Kaikilla ei tietenkään huvilaan ole varaa, joten on selvää, että mökkikauden päätös koskee ennen kaikkea varakkaampaa väkeä. Muut seuraavat juhlaa etäämmältä. Pursiseuran syysjuhla osuu samaan ajankohtaan ja sitä vietetäänkin “perinteisesti rapuillallisen, ilotulituksen ja tanssin merkeissä”. Ranta koristellaan lyhdyin kuten venetsialaisissa edelleenkin, raketteja ammutaan vielä tänäänkin kuin kymmeniä vuosia sitten “niin, että elokuun yö muuttuu päiväksi”.
Tommi Liimatan Jeppis-kirjoista käy ilmi, että 1980-luvun loppupuolella venetsialaiset herättävät jopa kateutta pietarsaarelaislasten pohjoissuomalaisissa sukulaisissa. Sen pietarsaarelaispoika ymmärtää. “Venetsialaiset on joka vuosi tuttu ja samankaavainen, mutta mitä sitten, ei jouluunkaan kyllästy.” Ne joilla ei ole kesämökkiä, pääsevät paukuttelemaan raketteja kaupungin rannoilla, mikä onkin juhlassa parasta. “Vaikee kuvitella että uuenvuojen paukuttelu nousis mun asteikossa tän yli, Hiltska mietti. – Elokuun iltojen pimeys on niin toisellaista ko joulukuun pimeys.” “Täällä mäki haluun olla Venetsialaisina" kuuluu myös Tommin tuomio.
Venetsialaisviikonlopusta toivotaan yleisesti sopivan kuivaa, jotta pommittelu onnistuu: liian kuivana viikonloppuna kielletään kokot ja tulitteet, rankkasateella pommittaminen on vaikeaa, eikä erityisen mukavaa. Oikeastaan tulituslupa on vain yhdelle illalle, mutta Liimatan Jeppiksessä pojat venyttävät sitä sekä alusta että lopusta. “Heinäsirkkoja, satelliitteja, kiinareita, minitykkäreitä ja perhosia. Markan raketteja, pari tykinjyskyä, noitapillejä. Mattarit olivat halpoja ja niitä piti olla paljon [-].”
Isän iltavuoron päätyttyä päästään asiaan: pommikuorman kanssa ajetaan joko hiekkakuopille, Vanhaan satamaan, Larsmon puolelle tai Fäbodan hiekkarantaan - siellä näkisi myös kesämökkiläisten ilotulitteet, mutta toisaalta tuuli häiritsisi omia räjäytyksiä. Nyt suunnataan siis hiekkakuopille. Paluumatkalla Pursiseuran ravintolasta loistavat lyhdyt, “musiikkia, naurua ja kilinää, kauempana jo harventunutta pamahtelua.” Kun pojat kasvavat, on ilmeisesti myös mielikuvitus kehittynyt, koska 13-vuotiaat keksivät jo työntää pikku paukkuja sienten lakkeihin. “Kun pani minitykkärin, sienestä tuli niin pientä silppua että Eskon ruohonleikkurikin jäi toiseksi.”
Tänäkin päivänä yleistä huvia on ajella Seitsemän sillan saaristoreittiä ja ihailla huviloiden rantoja matkan varrella Uudenkaarlepyyn, Pedersören, Pietarsaaren ja Luodon halki kulkiessaan. "Rantaviiva on yhtä valonauhaa", Sven tunnelmoi. "Ilta voidaan päättää ilotulitukseen omassa rannassa, kun on ensin nautittu Luodon Strandiksessa ruuasta ja elävästä musiikista."
“No niin, mennäänpä sitten mekin ostamaan niitä sähikäisiä”, toteaa Svenin mökkivieras.
Sven kertoo vieraalleen hieman lisää tulevasta viikonlopusta. "Suurin piirtein itsenäisen Suomen ikäisen venetsialaisjuhlan elementit vesi, tuli ja valo esiintyvät kaikki edukseen hämärtyvässä elokuun illassa. Räiskähtelevät ilotulitteet ja rannoille sytytettävät kokot sekä mökkipihoilla palavat kynttilälyhdyt tekevät viikonlopusta tunnelmallisen." Loppukesän fiilistelyä arvostaa myös hipsteriksi itsensä mieltävä paikallisoppaamme.
Kirjallisuudessakin venetsialaiset esiintyvät monella eri vuosikymmenellä, tietää lukemisesta kiinnostunut Sven. Mökkikauden päätösjuhla esiintyy niin Lars Sundin sotienjälkeisessä kaupungissa kuin Tommi Liimatan 1980-1990-lukujen Jeppiksessä. 1940-luvun lopulla syksyn tulon aistii Lars Sundin Kolme sisarta ja yksi kertoja -romaanissa muun muassa juuri venetsialaisten lähestymisestä, silloin “Östanpån huvilaväki juhlii kesän päättymistä kokkotulilla ja torvimusiikilla”.
Kaikilla ei tietenkään huvilaan ole varaa, joten on selvää, että mökkikauden päätös koskee ennen kaikkea varakkaampaa väkeä. Muut seuraavat juhlaa etäämmältä. Pursiseuran syysjuhla osuu samaan ajankohtaan ja sitä vietetäänkin “perinteisesti rapuillallisen, ilotulituksen ja tanssin merkeissä”. Ranta koristellaan lyhdyin kuten venetsialaisissa edelleenkin, raketteja ammutaan vielä tänäänkin kuin kymmeniä vuosia sitten “niin, että elokuun yö muuttuu päiväksi”.
Tommi Liimatan Jeppis-kirjoista käy ilmi, että 1980-luvun loppupuolella venetsialaiset herättävät jopa kateutta pietarsaarelaislasten pohjoissuomalaisissa sukulaisissa. Sen pietarsaarelaispoika ymmärtää. “Venetsialaiset on joka vuosi tuttu ja samankaavainen, mutta mitä sitten, ei jouluunkaan kyllästy.” Ne joilla ei ole kesämökkiä, pääsevät paukuttelemaan raketteja kaupungin rannoilla, mikä onkin juhlassa parasta. “Vaikee kuvitella että uuenvuojen paukuttelu nousis mun asteikossa tän yli, Hiltska mietti. – Elokuun iltojen pimeys on niin toisellaista ko joulukuun pimeys.” “Täällä mäki haluun olla Venetsialaisina" kuuluu myös Tommin tuomio.
Venetsialaisviikonlopusta toivotaan yleisesti sopivan kuivaa, jotta pommittelu onnistuu: liian kuivana viikonloppuna kielletään kokot ja tulitteet, rankkasateella pommittaminen on vaikeaa, eikä erityisen mukavaa. Oikeastaan tulituslupa on vain yhdelle illalle, mutta Liimatan Jeppiksessä pojat venyttävät sitä sekä alusta että lopusta. “Heinäsirkkoja, satelliitteja, kiinareita, minitykkäreitä ja perhosia. Markan raketteja, pari tykinjyskyä, noitapillejä. Mattarit olivat halpoja ja niitä piti olla paljon [-].”
Isän iltavuoron päätyttyä päästään asiaan: pommikuorman kanssa ajetaan joko hiekkakuopille, Vanhaan satamaan, Larsmon puolelle tai Fäbodan hiekkarantaan - siellä näkisi myös kesämökkiläisten ilotulitteet, mutta toisaalta tuuli häiritsisi omia räjäytyksiä. Nyt suunnataan siis hiekkakuopille. Paluumatkalla Pursiseuran ravintolasta loistavat lyhdyt, “musiikkia, naurua ja kilinää, kauempana jo harventunutta pamahtelua.” Kun pojat kasvavat, on ilmeisesti myös mielikuvitus kehittynyt, koska 13-vuotiaat keksivät jo työntää pikku paukkuja sienten lakkeihin. “Kun pani minitykkärin, sienestä tuli niin pientä silppua että Eskon ruohonleikkurikin jäi toiseksi.”
Tänäkin päivänä yleistä huvia on ajella Seitsemän sillan saaristoreittiä ja ihailla huviloiden rantoja matkan varrella Uudenkaarlepyyn, Pedersören, Pietarsaaren ja Luodon halki kulkiessaan. "Rantaviiva on yhtä valonauhaa", Sven tunnelmoi. "Ilta voidaan päättää ilotulitukseen omassa rannassa, kun on ensin nautittu Luodon Strandiksessa ruuasta ja elävästä musiikista."
“No niin, mennäänpä sitten mekin ostamaan niitä sähikäisiä”, toteaa Svenin mökkivieras.
Kommentit
Lähetä kommentti